Ajantajuni on huikea.
Ja EI NYT SENTÄÄN en mä nelosta saisi vaikka en olisi lukenut ollenkaan (mikä on itse asiassa aika surullisen lähellä totuutta, opiskelumotivaatio karkasi kaukomaille juuri mukavasti koeviikon kynnyksellä) koska olen niin älykäs. Bibbity bobbity boo!
Aioin tänään piirtää yhden toisenkin sarjakuvan, mutta en osannut tänään piirtää, joten en sitten piirtänytkään. (Lakupiippuefekti!! Ihan kaikki ei varmaan ymmärrä tätä termiä, joten antakaa kun selitän: laivalla myytiin kerran lakupiippuja ja ne oli hienoja ne lakupiiput ja lisäksi ne lakupiiput oli hyvänmakuisia lakupiippuja, kaikkialta ei enää saa lakupiippuja mikä on harmi sillä lakupiiput on hyviä, haluaisin syödä lakupiippuja useammin koska lakupiiput on parhaita, sellaisia ne on ne lakupiiput. TÄÄ VARMAAN SELVENS okei nyt menen kyllä nukkumaan. Anteeksi.)
Aktiivisuuteni on huimaa. Vuoden ensimmäinen blogimerkintä!
Jos yhtään lohduttaa, olen ollut melkein yhtä aikaansaamaton fyysisen päiväkirjani kanssa. Hups.
Hehe en ikinä opi piirtämään Sheldon Cooperia. No nyt en kyllä jaksanut edes yrittää.
Ja sunnuntain kulku on ilmeisesti seuraavanlainen: teen englannin kirja-arvostelua, välttelen internetiä parhaani mukaan siinä kuitenkaan erityisemmin onnistumatta, käyn partiokerralla, tulen kotiin ja ajattelen, että jes! enää pari tuntia uuteen Sherlock-jaksoon, kunnes tunnen sydämeni halkeavan muistaessani, että ai niin, viime viikollahan tuli viimeinen jakso, ja sitten ajattelen John Watsonin surullista naamaa ja sanon, että voi kulta mä en pysty edes sanoin kuvailemaan tätä myötätuntoani, ja että se palaa kyllä vielä, odota niin näet, äläkä menetä uskoasi Sherlockiin, mutta et kyllä tekisi niin missään tapauksessa koska olet uskollinen ja rakastava ystävä, et ansaitse tätä tuskaa ollenkaan, Jooooohn, ja sitten kuuntelen surullista musiikkia ja vierin surussani.
...
Tämä on kirjallinen anteeksipyyntö kaikille niille, jotka ovat viime aikoina joutuneet kuuntelemaan BBC Sherlock -mesoamistani liikaa. ANTEEKSI. Toisaalta tutustuttaisin kyllä ilomielin teitä tähän sarjaan, jotta näkisitten etten oikeasti mesoa ihan turhasta, VINK VINK.
Olen kyllä ajatellut vähän muitakin kuin fiktiivisiä asioita.
Esimerkiksi yksi asia on vähän liiankin tosi, jos multa kysytään.
Nimittäin täytän huomenna 18.
Vielä muutama kuukausi sitten olin ihan kikseissä lähestyvästä täysi-ikäisyydestä, mutta nyt lähinnä ahdistaa. Ei se "vanhuus" itsessään, koska hei, 18-vuotiashan on vielä tosi nuori. En osaa oikein selittää, mutta pelottavalta se tuntuu. Pitäisikö mun nyt jotenkin kypsyä? Olen ollut ihan onnellinen vihreänä banaanina, en halua muuttua keltaiseksi! Olen huomannut alkaneeni huomaamattani sanoa, että "kun olin lapsi, niin tein sitä ja tätä". Kun olin lapsi. Ennen vastaava ilmaisu oli "kun olin pieni". Eli "olen vielä lapsi, vain vähän isompi". Yhtäkkiä sanonkin, että "olin joskus lapsi, mutta en ole enää". Mikä sitten olen? Aikuinenko?
Pelottavia asioita tällaiset.
Hyvää presidentinvaalipäivää! Niin aikuinen en kuitenkaan vielä ole, että olisin saanut äänestää. Mutta pidän sormet ristissä Haavistolle, sehän on melkein sama kuin äänestäisi, eikö?
