Hejsan, kära vänner. I morgon reser jag till Sverige.
Joo en nyt jaksa keskittyä tarpeeksi kirjoittaakseni ruotsiksi, mutta pointti oli se, että JÄNNITTÄÄ. Jo pelkästään rakkaassa naapurimaassa vierailu on itsessään hieno homma, mutta ekstraspesiaalin tästä reissusta tekee se seikka, että olen menossa maailmanjamboreelle.
Olen odottanut tätä leiriä jo vuoden, enkä nyt millään meinaa tajuta, että huomenna puolenpäivän aikoihin oikeasti nousen Tampereen linja-autoasemalla bussiin ja lähden kohti Helsinkiä, Tukholmaa ja lopulta myös itse Rinkabytä. Ja sitten olen siellä, ympärilläni 38 000 muuta ihmistä, jotka ovat tulleet maailman lähes jokaisesta kolkasta. Mitä ihmettä?
Palaan siis 8.8, toivottavasti montaa uutta kokemusta ja eritoten ystävää rikkaampana. Adjö!
Kapteeni Nilsen ja Plankton tervehtivät teitä, rannallaruikuttajat.
Tästä taisi yhtäkkiä tulla kesäni kiireisin viikko. Olin nimittäin töissä! Kyllä, minä. Ja kyllä, apteekissa. Voi olla hankala kuvitella, mutta ihan hyvin se kuitenkin meni. Myönnän silti, että helpotus oli suuri perjantaina kello 15:30, kun pääsin palaamaan villin ja vapaan elämäni pariin.
Työssä käymisen ohella minulla on ollut suunnattomat paineet ja velvollisuudet hengata Annin kanssa. EI VAAN!!, oli kivaa. Olemme olleet periaatteessa naimisissa, meillä on ollut yhteinen asunto, yhteinen sänky, lapsia ei ihan vielä, mutta ei se mitään, Urho-kissa oli dominoivuudestaan huolimatta parempi vaihtoehto. Perhe-elämäämme kuului animaatioiden katselu ja upean musiikin kuuntelu. Musiikin upeutta lisäsi vielä upeat kaiuttimet, joillaisista aloin nyt kovasti haaveilla, ahhhh.
Harry Potter -lapsuuden eläneenä oli pakko päästä käyttämään viimeinen tilaisuus ja mennä katsomaan yönäytöstä. Mutta senhän te kaikki jo tiesittekin, sillä ilman muuta näitte muutama viikko taaksepäin Aamulehdessä sen kuvan, jossa olen Plevnan edessä jonottamassa. Apua.
Kuten aikaisemmissakin elokuvissa, Kuoleman varjelusten kakkososassa oli moni asia pahasti pielessä ja tuli monta kertaa ajateltua, että "miksiköhän ne näin päätti tämän tehdä?". Itseäni häiritsi esimerkiksi se, että joka väliin oli yritetty tunkea huumoria. Joo, toki hauskat letkautukset on välillä ihan piristäviä (varsinkin McGarmiwan suusta!), mutta mielestäni näin synkkien aiheiden kanssa painivassa elokuvassa vähempikin riittäisi. Paljon vähempi. Ylipäätään olisin toivonut monin verroin synkempää fiilistä tähän elokuvaan, vaikka tietysti tiesinkin, että loppu olisi onnellinen.
Silti liikutuin. Lähinnä siinä kohtauksessa, jossa Harry katselee Kalkaroksen muistoja ajatusseulasta (vaikka koko homma olikin isolta osin pelkkiä copy-pastetettuja otteita aiemmista elokuvista). Nimittäin jo yksinomaan se hetki, kun Severus huomaa Lilyn kuolleen, on koko elokuvasarjan sydäntäriipivin ja surullisin hetki. Ihan tosi. Se ilme! Kalkaros on koko ajan ollut lempihahmoni niin kirja- kuin leffasarjassakin, hands down. Ja Alan Rickman on mahtava.
Liikuttavuus ei koskaan lopu! Loppuun vielä tällainen surun hetki:
En ole vieläkään päässyt täysin yli siitä, enkä välttämättä ihan lähiaikoina pääsekään. Eikä se edes haittaa.
Ruisrock oli ihana, riemastuttava, koskettava, tanssittava, laulattava, aurinkoinen, kaunis, uuvuttava, pyörryttävä, naurattava, haikea ja kaikkea muutakin. Toki voisin vain sanoa: "Siellä oli kivaa." Mutta koska en nähtävästi kykene kovinkaan usein ilmaisemaan asioita lyhyesti ja selkeästi, tehdään se monimutkaisesti.
Tai itse asiassa haluaisin puhua muutamasta bändistä. Koska musiikin takiahan sinne menin, toisin kuin ehkä jotkut muut (mutta oikeasti, olin aika positiivisesti yllättynyt siitä yleisen ördäyksen vähäisestä määrästä). Ja koska jostain syystä tykkään kovasti puhua musiikista.
Oli neljä sellaista bändiä, joiden näkemistä odotin kaikista eniten, ja jotka onnistuivatkin räjäyttämään tajuntani -- ja sydämeni siinä sivussa. Toki oli myös muutama muu viehättävä tapaus, kuten Pariisin Kevät, bob hund ja jopa PMMP. Mutta en tahtoisi kirjoittaa romaania, vaikka sellainen riski olemassa onkin, joten supistan aluetta hieman.
Edetäänpä kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan perjantai-illan tummetessa massiivisella rantalavalla esiintyneestä The Nationalista. Bändi, jota olen pidemmän aikaa kuunnellut silloin tällöin, mutta joka onnistui vasta pari kuukautta sitten oikeasti voittamaan minut puolelleen. Se kävi ihan vahingossa, lähes huomaamatta. En koskaan ajatellut, että Nationalista tulisi minulle niin tärkeä kuin mitä se nyt on.
Livenä bändi oli jotakin täysin käsittämätöntä. Kyllä, monessa biisissä on alakuloinen tunnelma. Ei, se ei todellakaan tarkoita alakuloista esiintymistä. Energia oli mieletön. En haluaisi välttämättä käyttää sanaa 'täydellinen', mutta ei auta, Omaan silmääni ja korvaani The Nationalin keikka oli juurikin sitä -- täydellinen. Viulisti Pekka Kuusisto oli lisäksi silkkaa plussaa. Mies voisi saman tien liittyä yhtyeeseen ihan pysyvästi.
Tähän biisiin se keikka loppui. Maailman julmin päätös mielestäni. Tästähän koko High Violet -levy vasta alkaa! (Ja ei, en tiedä mitä tuossa alussa tapahtuu, mutta se on aivan liian viihdyttävää ahahaha.)
Ja hei sinä ihana tyttö joka olit vieressäni melkein eturivissä ja osasit kaikki biisit ulkoa ja itkit täysin ymmärrettävästi About Todayn aikana! Jos luet tätä, ota yhteyttä!! Olit mahtava. Ei tässä muuta.
Sitten siirtykäämme seuraavaan iltaan ja Suomen ylpeyteen. (Mutta kyllä lauantaina oli muitakin kuninkaallisia esityksiä, eritoten aiemminkin mainitsemani bob hund! Aivan hullu meininki = aivan mahtavaa. Vaikka en tätä ruotsalaisbändiä ennestään tuntenutkaan.)
Rubik. Voi Rubik, voi Rubik. Suomalainen bändi, enkä koskaan aikaisemmin ole päässyt katsomaan? No, nytpähän pääsin. Pääsin tanssimaan hulluna, laulamaan kovaa, taputtamaan kädet kipeiksi ja melkein kaatumaan takanani olleen kuopiolaisen pojan päälle, sorry, my bad. Siinä metallireunuksella oli hankala pysyä pystyssä.
Settilistakin oli täyttä kultaa! Vaikka itse olisinkin lisännyt siihen oman suosikkini uudelta levyltä, The Dark Continentin nimittäin. Mutta huhhuh että oli älytöntä joka tapauksessa. En osaa sanoa mitään fiksua, mutta tarvitseeko edes?
Sunnuntainakin liikuttiin laadukkaan kotimaisen musiikin merkeissä. Ruisrockissa tajusin, että vaikka meillä ei mitään valtavaa arsenaalia loistobändejä olekaan, muutama helmikin on parempi kuin ei mitään. Paljon parempi. Mutta hei, tässä välissä joku voisi selittää minulle tämän yhtäkkisen buumin nimeltään Suomi-reggae. Mistä se johtuu? Hämmästyttää kovasti. Oli kyllä kieltämättä kivaa katsella erästä vanhaa pappaa jammailemassa Raappanan tahtiin!
Jos on lähiruokaa, on varmaankin myös lähimusiikkia. Nimittäin sitä turkulainen Magenta Skycode todella oli. Ja kyllähän Turussa osataan. Se näkyy mielestäni jo pelkästään siitä, että yhtyeen ensimmäisen levyn kansilehtisessä lukee "please, play this music loud". Käskystä.
Yleensä häpeän hehkuttaa jotain yksittäistä bändin jäsentä, mutta nyt se on jo melkeinpä oikeutettua -- onhan Jori Sjöroos yksinään yhtä kuin Magenta Skycode. Tietysti livenä mukana oli bändi, yksin on hankala soittaa kaikkia soittimia yhtä aikaa. Tai mistäs sitä tietää. Kaikesta voi nimittäin päätellä, että Sjöroos on täysi musiikillinen nero. Ai ette ole koskaan kuulleetkaan vai? No, tiedättekö sellaisen pienen yhtyeen nimeltänsä PMMP? Tiedättekö kuka toimii heidän säveltäjänään ja tuottajanaan? Niin.
Ja pakko vielä mainita, että mies, joka kutsuu yleisöään "perkeleen kivoiksi", jolla on kissatatuointeja käsissä ja joka käy halaamassa eturivin katsojia viimeisen biisin aikana ei voi olla muuta kuin loistomies.
Viimeisenä kerron kettumiehistä. Maailman parhaista kettumiehistä, jotka soittavat kaikkein kauneinta folkia ja laulavat kaikkein upeimpia stemmoja. Voiko sellaista olla rakastamatta, voiko olla tanssimatta? Ilmeisesti voi, mutta en nyt lähde kommentoimaan pahinta näkemääni lahnaparvea a.k.a. yleisöä ympärilläni. Omat bileet ovat nekin kelpobileet. Vaikka lahnakuninkaiden, suurten Aikuisten Ihmisten minulle luomista katseista päätellen heilumiseni ei miellyttänyt muita. Olen melkein pahoillani, paitsi että en ollenkaan.
Tämän keikan aikana minulle tuli kylmät väreet niin monta kertaa, etten pysynyt edes laskuissa mukana. Kaikki oli niin kaunista. Ostin Äxän levykauppa-autosta jo omistamalleni nimikkolevylle kaveriksi keväällä ilmestyneen Helplessness Bluesin, jonka kuuntelu jäi aikaisemmin harmillisen vähäiseksi Spotifyn tyhmien rajoituksien vuoksi. Siitä on nyt miljoonan kuuntelun myötä tullut kesä-soundtrackini. Kesä 2011 ei turhaan ole paras kesä ikinä.
Tänä aamuna heräsin käsittämättömän surrealistisesta unesta. Siinä unessa olin kolme päivää Turussa, suurimman osan ajasta Ruissalossa. Kuuntelin paljon täydellistä musiikkia. Tanssin ja lauloin samalla kun jalkani huusivat. Aurinko paistoi ja kesä tuntui enemmän kesältä kuin ehkä koskaan ennen. Aamulla vessan peilistä silmään pisti punaisena hohtava nenä. Unessa en sitä ollut edes huomannut. Nyt en vain välittänyt.
Unessa minulla oli kamera mukanani.
Yksi hyvä syy mennä Turkuun: mielettömän hienoa katutaidetta.
Ja toinenkin: mitä ihastuttavin sarjakuvakauppa!
Logomokin oli kiva. Erityisen liekeissä (ha!!) olin valokuvanäyttelystä ja upeasta kahvilasta. Myös Tom of Finland -näyttely oli vaikuttava! Vaikka puolialastomat -- saatika sitten täysin alastomat -- muskelimiehet eivät sytytäkään (ding ding dinnng kyllä nyt huippuhuumori pelaa!).
Ja puolialastomista miehistä puheenollen: pitäkää hei pojat ne paidat päällä jooko, en halua jatkuvasti pelätä litistyväni hikisiä selkiänne vasten KIITOS. No, Pariisin Kevät oli silti aika jees festarinstarttaaja.
Mitään selityksiähän tämä ei kaipaa.
Huono kuva, mutta halusin vain sanoa, että The National varasti sydämeni lopullisesti. Matt Berninger, your voice is swallowing my soul.
Emme jääneet Prodigyä katsomaan, mutta tältä se näytti hieman kauempaa.
Niinpä niin, tyypillistä Levykauppa Äxää: kovasti haukutaan kakkapyllyksi, mutta sitten kuitenkin onnistumaan viekottelemaan rahat pois. (Fleet Foxesin Helplessness Blues, olet nyt käsissäni!)
Bob hund!! Maailman viihdyttävin laulaja. Lisäksi kyseessä on ainoa bändi, josta onnistuin ottamaan sellaisia kuvia, joista saa jopa jotain selvää.
Kilpailun vuoro. Kysymys kuuluu: "Mitä tässä kuvassa tapahtuu?" Vastaukset mielellään pullo- tai pöllöpostilla. Paras palkitaan ainakin ruhtinaallisesti.
Lauantai-ilta, vähän ennen Rubikin jumalaisentäydellisenupeaa esiintymistä.
Tämä hurja päivä piti sisällään alennusmyyntiseikkailua (omalta osaltani täysin tuloksetonta sellaista), kissanruokkimista, itsensä ruokkimista ja Doctor Who:ta, yhdessä seikkailutoverini Annin kanssa. Mistään muusta ei ole kummempaa sanottavaa, paitsi Doctor Who:sta! Josta pidän kovasti ja jonka näkymättömyyttä Suomen televisiossa harmittelen kovasti. Hei YLE, jos olette kuulolla -- ja tietysti olettekin -- palauttakaa tämä loistava sarja ohjelmistoonne, mieluiten mahdollisimman uusin jaksoin! Kiitos.
Ja nyt seuraa käytännöllinen tiedote kaikille teille, jotka olette aina salaa haaveilleet aikamatkailusta (pääsääntöisesti tosin kellastuneiden valokuvien aikakaudelle):
Tässä teille äärimmäisen taiteellinen kännykän lelukameramoodilla otettu valokuva
Nyt voisin kirjoittaa kauniin, kesäisen runon Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi. MUTTA ENPÄS KIRJOITAKAAN. Vaikka olenkin lähestulkoon ammattilaisrunoilija, nimimerkillä 230 euroa palkkaa yhdestä runosta. (Pienellä lapsella pitää olla jotain, millä kehuskella!!)
Pyöräilin tänään. Paljon. Päämäärättä. Se oli kivaa. Pyöräily on rentouttavaa. Olen viimepäivät käynyt ainakin pään sisällä niin kovasti ylikierroksilla, että oli hyvä päästä kunnolla tuulettumaan. Kuuntelin myös hyvää musiikkia! Vaikka musiikin kuuntelu pyöräillessä onkin varmaan vaarallista ja diiba daaba mitäs muuta. Vaara on toinen nimeni. Aitaankin olin törmätä.
Koin myös sellaisen riskitilanteen, että meinasin ostaa kameran. JEP JEP. Kameran. Mutta! En ostanutkaan. Tyydyin pelkkään jäätelöön ja halpoihin aurinkolaseihin (sellaisiin, joissa on kellertävän sävyiset linssit, niiden läpi on niin kiva katsella maailmaa). Pieni kamera tämänhetkisen järkäleeni rinnalle olisi kovin kätevä, mutta sitten sisäinen säästö-Siiri muistutti, miten paljon kaikkea muuta kivaa saisin sillä rahasummalla. Kuuntelin säästö-Siiriä. Ehkä hankin Ruisrockista jonkun kivan bändipaidan, tai vaikka kaksi!
Ja tästä pääsimmekin kätevän, joskin hieman huteran aasinsillan kautta tämänhetkiseen lempiaiheeseeni. Ruisrockiin nimittäin. Odotan viikonloppua aivan liikaa. Kohta voin jo sanoa sen alkavan huomenna. HUOMENNA. En kestähhhhhh.
Kaikesta kikseilystä huolimatta taisin hieman kyynelehtiä tämän biisin takia.
Minulla oli joskus blogi. Jonkin aikaa kirjoitin aktiivisesti, mutta sitten se kuoli. Myöhemmin koitin elvytystä, mutta eihän se toimi enää siinä vaiheessa, kun uhri on jo ruumispussissa.
Mutta nyt! Nyt on aika kokeilla uudestaan. Syytän tylsistymistä, joka hyökkäsi kimppuuni ja jonka kanssa olen karskista olemuksestani ja järjettömän kokoisista muskeleistani huolimatta erittäin huono painimaan. Ja onhan minulla tietysti tajuttoman mielenkiintoisia tarinoita ja toteamuksia jaettavaksi koko maailmalle
Tämä ei ole sarjakuvablogi, muotiblogi, elokuvablogi, musiikkiblogi, valokuvablogi eikä ruokablogi. Tämä ei ole omistettu syvälliselle pohdiskelulle uutisista, politiikasta, uskonnosta, mediasta, terveydestä tai siitä, miten makuuhuoneen verhojen väri paljastaa kaiken ihmisen sisimmästä olemuksesta. Tämän pointti ei myöskään ole kertoa päiväni kulusta tai antaa minulle mahdollisuuden avautua kaikista elämääkin suuremmista ongelmistani jokaiselle, joka tänne sattuu eksymään.
Tämä on yksinkertaisesti blogi. Ilman mitään tiettyä teemaa tai tarkoitusta. Kirjoitukset saattavat siis sisältää kaikkia yllämainittuja asioita, tai sitten jotain ihan muuta.
Mutta sen pidemmittä puheitta, tässä kolme kuvaa tältä lähinnä lahnailun täyttämältä viikolta. Kissanpoikia ja Ikaalisten divari!
