Nyt puhutaan siis Doctor Who:n viimeisimmän kauden finaalijaksosta. Josta en oikeasti osaa sanoa yhtään mitään.
Olen nyt vähän vihainen Steven Moffatille. Mutta en oikeasti, koska ei neroille voi olla vihainen.
Joo joo, voi olla, että jauhan liikaa periaatteessa täysin merkityksettömistä asioista. Paitsi että mulle ne asiat eivät ole täysin merkityksettömiä! Ehkä olen jonkin sortin eskapisti. (En kylläkään pidä siitä sanasta, se on typerä. Ei se edes kuulosta oikealta sanalta.) Mutta kyllä elämä olisi paljon harmaampaa ilman fiktiota. Tämä on fakta. Ha!
Lisäksi mun on yleensä erittäin hankala puhua mistään hirmu syvistä tunteistani. En uskalla sillä tavalla avautua. Enkä kyllä varmaan haluakaan. Ja olisiko sekään loppujen lopuksi yhtään kiinnostavampaa luettavaa? Epäilen vahvasti.
Joka tapauksessa, jos tätäkin nyt joku lukee, niin wow!! Hienoa!! Olet varmasti mahtava ihminen, olit sitten joku täysin tuntematon, ystäväni tai vaikka äitini (tosin äiti, jos luet tätä, lopeta jooko?). Mieleeni nimittäin tuli tänään, että hei, joku saattaa ihan oikeasti lukea blogiani! Mun mielestä on tosi jänskä ajatus, että joku uhraa hetkenkin elämästään hölmöjen ajatusteni parissa. Vaikka toisaalta, kun sitä miettii, ei se ole niin ihmeellistä, itsekin luen lukuisten muiden ihmisten blogeja, enkä ajattele sitä ollenkaan aikani tuhlaamisena -- päin vastoin.
Tervehdys siis sinulle siellä Internetin toisella puolella! Pidän sinusta, kuka sitten oletkaan. Miten lokakuun ensimmäiset hetket ovat osaltasi sujuneet? Mikä on lempipiirakkasi? Minkä puun kaikkein mieluiten kasvattaisit takapihallesi? Mikä sana rimmaa nimesi kanssa? Kerro mulle mitä tahansa asioita. Rakastan asioita.
Moi, minä luen tätä blogia ja pidän sinusta myös. Lokakuun ensimmäiset hetket ovat sujuneet aika rauhallisissa merkeissä, olen sekakäyttänyt vihreää teetä, kolmea peittoa ja hyvää musiikkia. Lempipiirakkaani saattaisi olla mustikkapiirakka, mutta nyt kun asiaa ajattelen, taidan kuitenkin olla enemmän juustokakkuihmisiä. Takapihalla oli joskus oma luumupuu, mutta talven tullen jänikset söivät siitä kuoren ja se menehtyi haavoihinsa. Viime kesänä jätin äitini hoiteiksi myös rakkaan appelsiinipuuni, mutta heitteillejättö koitui pienokaiseni kohtaloksi. :( Olen kuitenkin edelleen valmis elämään hedelmäpuiden kanssa. Nimen kanssa rimmaa vain kasa epämääräisiä puolislangisia ilmauksia, vaikkapa femma. Asioita... en ole enää varma, lauletaanko Nationalin Sorrow:ssa don't leave my half a heart alone on the water vai don't leave my hyper heart alone on the water. Tämä on tietenkin elämää suurempi kysymys, mutta kummankin puolesta liputetaan suunnilleen yhtä paljon, enkä löydä oikeaa vastausta. Henkilökohtaisesti olen kiintyneempi half a heartiin. LISÄKSI täytän tasan kahden viikon kuluttua 18 ja se on aika hienoa. Olen aina aiemmin ajatellut, ettei täysikäisyydestä ole mitään hyötyä, mutta on se sittenkin aika mahtavaa. Varsinkin, kun minulla on sama syntymäpäivä kuin Oscar Wildella.
VastaaPoistaHei, ihanaa! Mm kylläpä alkoi tehdä mieli juustokakkua, eii, kiitos tästä. Otan osaa, puiden kuolema on aina surullinen asia. Nimesi kanssa rimmaa myös stemma, sekä JEMMA, haha se on jotenkin muikea sana. :--D Ja mä kannatan kyllä ehdottomasti tuota ensimmäistä vaihtoehtoa, half a heart kuulostaa kauniimmalta ja vielä kaiken lisäksi surullisemmalta... ihan niin kuin ko. kappale ei muutenkin olisi jo valmiiksi surullinen, sitä ei varmaan yhtään enteile sen nimikään, ehei. YHYY. Oi siistiä, onnea näin kaksi viikkoa etukäteen! Vietähän sitten syntymäpäiväsi herra Wilden hengessä. Itselläni on vielä vajaat neljä kuukautta jäljellä tuohon etappiin, tosin ei sekään loppujen lopuksi ole aika eikä mikään. Mutta kyllä 18 on tosiaan aika hieno ikä! Itken nimittäin ikuisesti kaikkien niiden keikkojen perään, jotka olen joutunut alaikäisyyden takia jättämään väliin...
VastaaPoista