Anteeksi, teitä tuskin kiinnostaa mun jatko-opintoangstaus - ja sitä paitsi varmaan 90%:lla ikätovereistani on samanlaisia ongelmia - mutta pelkään. Pelkään, että huomaan parinkymmenen vuoden päästä istuvani kahdeksasta neljään jossain virastossa vasten tahtoani. Pelkään isoja valintoja. Pelkään, että löydän lopulta sen unelmieni alan, mutta en olekaan kyllin lahjakas päästäkseni opiskelemaan sitä. Pelkään, että jään alakynteen, kun kahdeksan laudaturin taiteelliset ja sosiaalisesti kyvykkäät älykköpyhimykset kiitävät ohitseni. Pelkään keskivertoisuuttani. Pelkään, että joudun vaihtamaan alaa 182 kertaa. Pelkään, ettei musta ikinä tule mitään. Se on kaikista pelottavin ajatus.
Tuttu tunne. Mun unelma-ammatti on ollut vuosikausia näyttelijä, mutta ei musta koskaan sellaista tuu, sillä oon ihan keskivertopaska siinä. Nyt sitten oikeasti oikeasti haluaisin olla toimittaja (ja kriitikko ja kirjailija kans), mutten tiä, oonko tarpeeks hyvä siihenkään.
VastaaPoistaSe on kamala tunne. Kun haluaa tehdä jotain, muttei tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Se piinaa mua ihan liian usein. Kuvataiteen kanssa yleensä - kyllä mä menisin heti opiskelemaan jotain taidealaa, kuvitusta tai taidegrafiikkaa vaikka, jos vain olisin oikeasti hyvä. Jossain vaiheessa olin ihan varma, että menisinkin. Nyt en enää tiedä. Oli aika lähellä etten olisi päässyt edes kuvataidelukioon, miten sitten jonkun ns. oikean taidekoulun kanssa? Karmivaa.
VastaaPoistaKyllä mä luulen, että susta tulis hyvä toimittaja! :--)