Kapteeni Nilsen ja Plankton tervehtivät teitä, rannallaruikuttajat.
Tästä taisi yhtäkkiä tulla kesäni kiireisin viikko. Olin nimittäin töissä! Kyllä, minä. Ja kyllä, apteekissa. Voi olla hankala kuvitella, mutta ihan hyvin se kuitenkin meni. Myönnän silti, että helpotus oli suuri perjantaina kello 15:30, kun pääsin palaamaan villin ja vapaan elämäni pariin.
Työssä käymisen ohella minulla on ollut suunnattomat paineet ja velvollisuudet hengata Annin kanssa. EI VAAN!!, oli kivaa. Olemme olleet periaatteessa naimisissa, meillä on ollut yhteinen asunto, yhteinen sänky, lapsia ei ihan vielä, mutta ei se mitään, Urho-kissa oli dominoivuudestaan huolimatta parempi vaihtoehto. Perhe-elämäämme kuului animaatioiden katselu ja upean musiikin kuuntelu. Musiikin upeutta lisäsi vielä upeat kaiuttimet, joillaisista aloin nyt kovasti haaveilla, ahhhh.
Harry Potter -lapsuuden eläneenä oli pakko päästä käyttämään viimeinen tilaisuus ja mennä katsomaan yönäytöstä. Mutta senhän te kaikki jo tiesittekin, sillä ilman muuta näitte muutama viikko taaksepäin Aamulehdessä sen kuvan, jossa olen Plevnan edessä jonottamassa. Apua.
Kuten aikaisemmissakin elokuvissa, Kuoleman varjelusten kakkososassa oli moni asia pahasti pielessä ja tuli monta kertaa ajateltua, että "miksiköhän ne näin päätti tämän tehdä?". Itseäni häiritsi esimerkiksi se, että joka väliin oli yritetty tunkea huumoria. Joo, toki hauskat letkautukset on välillä ihan piristäviä (varsinkin McGarmiwan suusta!), mutta mielestäni näin synkkien aiheiden kanssa painivassa elokuvassa vähempikin riittäisi. Paljon vähempi. Ylipäätään olisin toivonut monin verroin synkempää fiilistä tähän elokuvaan, vaikka tietysti tiesinkin, että loppu olisi onnellinen.
Silti liikutuin. Lähinnä siinä kohtauksessa, jossa Harry katselee Kalkaroksen muistoja ajatusseulasta (vaikka koko homma olikin isolta osin pelkkiä copy-pastetettuja otteita aiemmista elokuvista). Nimittäin jo yksinomaan se hetki, kun Severus huomaa Lilyn kuolleen, on koko elokuvasarjan sydäntäriipivin ja surullisin hetki. Ihan tosi. Se ilme! Kalkaros on koko ajan ollut lempihahmoni niin kirja- kuin leffasarjassakin, hands down. Ja Alan Rickman on mahtava.
Liikuttavuus ei koskaan lopu! Loppuun vielä tällainen surun hetki:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti