En ole vieläkään päässyt täysin yli siitä, enkä välttämättä ihan lähiaikoina pääsekään. Eikä se edes haittaa.
Ruisrock oli ihana, riemastuttava, koskettava, tanssittava, laulattava, aurinkoinen, kaunis, uuvuttava, pyörryttävä, naurattava, haikea ja kaikkea muutakin. Toki voisin vain sanoa: "Siellä oli kivaa." Mutta koska en nähtävästi kykene kovinkaan usein ilmaisemaan asioita lyhyesti ja selkeästi, tehdään se monimutkaisesti.
Tai itse asiassa haluaisin puhua muutamasta bändistä. Koska musiikin takiahan sinne menin, toisin kuin ehkä jotkut muut (mutta oikeasti, olin aika positiivisesti yllättynyt siitä yleisen ördäyksen vähäisestä määrästä). Ja koska jostain syystä tykkään kovasti puhua musiikista.
Oli neljä sellaista bändiä, joiden näkemistä odotin kaikista eniten, ja jotka onnistuivatkin räjäyttämään tajuntani -- ja sydämeni siinä sivussa. Toki oli myös muutama muu viehättävä tapaus, kuten Pariisin Kevät, bob hund ja jopa PMMP. Mutta en tahtoisi kirjoittaa romaania, vaikka sellainen riski olemassa onkin, joten supistan aluetta hieman.
Edetäänpä kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan perjantai-illan tummetessa massiivisella rantalavalla esiintyneestä The Nationalista. Bändi, jota olen pidemmän aikaa kuunnellut silloin tällöin, mutta joka onnistui vasta pari kuukautta sitten oikeasti voittamaan minut puolelleen. Se kävi ihan vahingossa, lähes huomaamatta. En koskaan ajatellut, että Nationalista tulisi minulle niin tärkeä kuin mitä se nyt on.
Livenä bändi oli jotakin täysin käsittämätöntä. Kyllä, monessa biisissä on alakuloinen tunnelma. Ei, se ei todellakaan tarkoita alakuloista esiintymistä. Energia oli mieletön. En haluaisi välttämättä käyttää sanaa 'täydellinen', mutta ei auta, Omaan silmääni ja korvaani The Nationalin keikka oli juurikin sitä -- täydellinen. Viulisti Pekka Kuusisto oli lisäksi silkkaa plussaa. Mies voisi saman tien liittyä yhtyeeseen ihan pysyvästi.
Tähän biisiin se keikka loppui. Maailman julmin päätös mielestäni. Tästähän koko High Violet -levy vasta alkaa! (Ja ei, en tiedä mitä tuossa alussa tapahtuu, mutta se on aivan liian viihdyttävää ahahaha.)
Ja hei sinä ihana tyttö joka olit vieressäni melkein eturivissä ja osasit kaikki biisit ulkoa ja itkit täysin ymmärrettävästi About Todayn aikana! Jos luet tätä, ota yhteyttä!! Olit mahtava. Ei tässä muuta.
Sitten siirtykäämme seuraavaan iltaan ja Suomen ylpeyteen. (Mutta kyllä lauantaina oli muitakin kuninkaallisia esityksiä, eritoten aiemminkin mainitsemani bob hund! Aivan hullu meininki = aivan mahtavaa. Vaikka en tätä ruotsalaisbändiä ennestään tuntenutkaan.)
Rubik. Voi Rubik, voi Rubik. Suomalainen bändi, enkä koskaan aikaisemmin ole päässyt katsomaan? No, nytpähän pääsin. Pääsin tanssimaan hulluna, laulamaan kovaa, taputtamaan kädet kipeiksi ja melkein kaatumaan takanani olleen kuopiolaisen pojan päälle, sorry, my bad. Siinä metallireunuksella oli hankala pysyä pystyssä.
Settilistakin oli täyttä kultaa! Vaikka itse olisinkin lisännyt siihen oman suosikkini uudelta levyltä, The Dark Continentin nimittäin. Mutta huhhuh että oli älytöntä joka tapauksessa. En osaa sanoa mitään fiksua, mutta tarvitseeko edes?
Sunnuntainakin liikuttiin laadukkaan kotimaisen musiikin merkeissä. Ruisrockissa tajusin, että vaikka meillä ei mitään valtavaa arsenaalia loistobändejä olekaan, muutama helmikin on parempi kuin ei mitään. Paljon parempi. Mutta hei, tässä välissä joku voisi selittää minulle tämän yhtäkkisen buumin nimeltään Suomi-reggae. Mistä se johtuu? Hämmästyttää kovasti. Oli kyllä kieltämättä kivaa katsella erästä vanhaa pappaa jammailemassa Raappanan tahtiin!
Jos on lähiruokaa, on varmaankin myös lähimusiikkia. Nimittäin sitä turkulainen Magenta Skycode todella oli. Ja kyllähän Turussa osataan. Se näkyy mielestäni jo pelkästään siitä, että yhtyeen ensimmäisen levyn kansilehtisessä lukee "please, play this music loud". Käskystä.
Yleensä häpeän hehkuttaa jotain yksittäistä bändin jäsentä, mutta nyt se on jo melkeinpä oikeutettua -- onhan Jori Sjöroos yksinään yhtä kuin Magenta Skycode. Tietysti livenä mukana oli bändi, yksin on hankala soittaa kaikkia soittimia yhtä aikaa. Tai mistäs sitä tietää. Kaikesta voi nimittäin päätellä, että Sjöroos on täysi musiikillinen nero. Ai ette ole koskaan kuulleetkaan vai? No, tiedättekö sellaisen pienen yhtyeen nimeltänsä PMMP? Tiedättekö kuka toimii heidän säveltäjänään ja tuottajanaan? Niin.
Ja pakko vielä mainita, että mies, joka kutsuu yleisöään "perkeleen kivoiksi", jolla on kissatatuointeja käsissä ja joka käy halaamassa eturivin katsojia viimeisen biisin aikana ei voi olla muuta kuin loistomies.
Viimeisenä kerron kettumiehistä. Maailman parhaista kettumiehistä, jotka soittavat kaikkein kauneinta folkia ja laulavat kaikkein upeimpia stemmoja. Voiko sellaista olla rakastamatta, voiko olla tanssimatta? Ilmeisesti voi, mutta en nyt lähde kommentoimaan pahinta näkemääni lahnaparvea a.k.a. yleisöä ympärilläni. Omat bileet ovat nekin kelpobileet. Vaikka lahnakuninkaiden, suurten Aikuisten Ihmisten minulle luomista katseista päätellen heilumiseni ei miellyttänyt muita. Olen melkein pahoillani, paitsi että en ollenkaan.
Tämän keikan aikana minulle tuli kylmät väreet niin monta kertaa, etten pysynyt edes laskuissa mukana. Kaikki oli niin kaunista. Ostin Äxän levykauppa-autosta jo omistamalleni nimikkolevylle kaveriksi keväällä ilmestyneen Helplessness Bluesin, jonka kuuntelu jäi aikaisemmin harmillisen vähäiseksi Spotifyn tyhmien rajoituksien vuoksi. Siitä on nyt miljoonan kuuntelun myötä tullut kesä-soundtrackini. Kesä 2011 ei turhaan ole paras kesä ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti